.png)
Vihan patoallas murtuu Syyssonaatissa, kun pianistidiiva ja tytär kohtaavat vuosien jälkeen
 |
Näytelmä alkaa sillä, että Helena-tytär leikkii punaiset kumisaappaat jalassa kultaisten vesipisaroiden sataessa. Onko kyseessä uni vai takauma menneestä? Se jää katsojan tulkittavaksi. Kuva: Yehia Eweis, Espoon Kaupunginteatteri. |
Jos kiukun ja raivon
jättää käsittelemättä, se patoutuu ihmisen sisälle. Jossain
vaiheessa tunnemassasta tulee niin valtaisa, että patoluukut eivät
enää kestä. Silloin tunnepurkaus tulee hyökyaallon lailla
vyöryämällä.
Espoon
Kaupunginteatterin lavalla nähdään juuri tällainen hyökyaalto.
Syyssonaatti-näytelmässä
äiti (Satu Silvo)
ja Eva-tytär (Leena
Pöysti)
kohtaavat toisensa seitsemän vuoden tauon jälkeen.
Jälleennäkeminen
on teennäisen onnellinen, mutta viimeistään illallisen jälkeen
patoluukut murtuvat. Tytär alkaa sanoittaa kaikkea sitä vihaa, jota
on tuntenut vuosien ajan äitiään kohtaan. Taiteilijaäiti oli
paljon konserttikiertueilla tyttären ollessa pieni, ja kotona hänen
mielensä liihotti jo seuraavassa konsertissa.
Tyttären
viha tuntuu siis katsojasta varsin oikeutetulta. Tilanne ei ole
kuitenkaan niin mustavalkoinen kuin minä tytär sen esittää.
Lopulta katsojakaan ei tiedä, ketä pitäisi todella uskoa.
Äiti
vaihtaa tilanteen mukaan äänensävyään teennäisestä vakavaan.
Tytär puolestaan paahtaa kiukun sumentamilla silmillään. Totuus
lienee jossain heidän tarinoidensa välimaastossa.
Kylmiä väreitä selässä
 |
Eva-tytär on tottunut elämään pianistina työskentelevän äitinsä varjossa. Kuva: Yehia Eweis, Espoon Kaupunginteatteri. |
Vihan
hyökyaalto tempaisee katsojan tehokkaasti mukaansa. Etenkin
näytelmän loppupuolella näyttelijöiden alkukantainen karjunta saa
suorastaan kylmiä väreitä aikaan selässä.
Taitelijaäidin
nuoremman tyttären kohtalo suorastaan herkistää. Helena-tytär
(Ulla Raitio)
makaa sängyssä kykenemättä kävelemään tai puhumaan.
Näytelmä
ei kerro suoraan, miksi tytär on päätynyt vuodepotilaaksi. Se vain
antaa vihjeitä katsojalle. Tämä yksityiskohta ei ollut suinkaan
ainoa aivoimeksi jäävä asia.
Näytelmä
tuntuu jättävän yhtä paljon kertomatta kuin se nyt paljastaa. Voi
toki olla, että Ingmar Bergmanin Syyssonaatti-elokuvan
nähneille näytelmän vihjeet avautuvat paremmin kuin minulle, joka
ei ole elokuvaa nähnyt.
Helena
on hahmona hellyyttävän pelottava. Katsojaa järkyttää hänen
erilaisuutensa, joka ilmenee käsien jäykkyytenä ja
kommunikoinnilla äännähdyksien avulla.
Pelko
puolestaan syntyy hänen raivostaan, joka saa yliluonnollisen
ulottuvuuden. Sairas Helena lähtee yöllä sängystään kävellen
kuristamaan äitiään, vaikka ei pysty kävelemään metriäkään.
Katsojan pääteltäväksi jää se, mikä on unen ja toden raja.
Yksi päivä kertoo koko elämästä
 |
Tytär antaa tunteilleen vallan. Kaikki patoutunut viha pääsee valloilleen. Kuva: Yehia Eweis, Espoon Kaupunginteatteri. |
Syyssonaatti
jättää paljon pureskeltavaa vielä pitkäksi aikaa katsomisen
jälkeen. Sitä ei missään nimessä voi tulkita vain yhdellä
tapaa.
Näytelmä
on kertomus yhdestä vuorokaudesta, mutta samaan aikaan se kertoo
paljon koko elämästä. Toisaalta lavalla puhuu pääsääntöisesti
vain kaksi ihmistä, mutta samaan aikaan he sanoittavat myös monen muun
ihmisen tunteita. Jokainen kokee joskus vihaa.
Satu Silvo esittää vahvan tulkinnan pianistidiivana. Hän ottaa koko lavan haltuunsa eleillään ja ilmeillään. Hänen rinnallaan Leena Pöystin esittämä Eva-tytär ja Carl-Kristian Rundmanin näyttelemä Evan aviomies tuntuvat kuin varjoilta.
Satu Silvo esittää vahvan tulkinnan pianistidiivana. Hän ottaa koko lavan haltuunsa eleillään ja ilmeillään. Hänen rinnallaan Leena Pöystin esittämä Eva-tytär ja Carl-Kristian Rundmanin näyttelemä Evan aviomies tuntuvat kuin varjoilta.
Espoon
Kaupunginteatterin Revontulihalli soveltuu erinomaisesti näytelmälle,
jossa tunteet ovat keskeisessä roolissa. Katsomot on sijoitettu
molemmin puolin lavaa. Siten edes takarivistä ei ole pitkä matka
näyttämölle.
Lava
on pieni, mutta näytelmän lavastus on poikkeuksellisen vaikuttava.
Molemmin puolin lavaa tippuu sadepisaroiden tavoin vettä metalliseen
kouruun. Kun vesipisarat valaistaan, niistä tulee yliluonnollisen
kultaisia.
Väliajalla
on pakko kokeilla, tippuuko putkista todellakin vettä. Ja totta se
on. Käsi oikeasti kastui.
Ovatko pisarat vesisadetta vai kyyneliä? Jokainen saa itse tulkita sen.
Espoon
Kaupunginteatteri
Revontulihalli
Revontulentie 8
02100 Espoo
Lisätietoja:
espoonteatteri.fi/esitykset/syyssonaatti
Blogin on
kirjoittanut Me Viisi -bloggaajaryhmän jäsen nimimerkki Veikka. Hän
on 21-vuotias nuorimies, joka pitää lukemisesta, kuvaamisesta ja
uusista perunoista.
0 kommenttia :